Site Feedback

(no need to correct) Fairy tale for learning Imperfekti.

Kahdenkymmenen vuoden uni.
Hyvin kauan, kauan sitten eli pienessä kylässä mies nimeltä Rami Rehti. Hän oli oikein mukava mies, joka aina auttoi naapureitaan ja ystäviään ja kuunteli heidän ongelmiaan. Kaikki kylässä pitivät Rami Rehdistä, mutta etenkin kylän lapset olivat ihastuneita häneen, sillä hänellä oli aina aikaa leikkiä lasten kanssa. Rami lennätti lasten leijaa, vuoli heille kaarnaveneitä ja kertoi kummitusjuttuja ja muita satuja.

Valitettavasti Ramin vaimo ei ollut yhtä mieltä kyläläisten kanssa. Hänen mielestään Rami oli laiska, ja siksi hän nalkutti Ramille aamusta iltaan tekemättömistä töistä. ”Aina sinä olet auttamassa muita ihmisiä”, vaimo valitti,”mutta et tee mitään oman tilamme hoitamiseksi. Tilamme saa sinun puolestasi rapistua ja perheesi kulkea rääsyissä, niinkö?” Näihin syytöksiin Rami yleensä jätti vastaamatta ja lähti metsästämään paetakseen vaimon nalkutusta.

Eräänä päivänä metsästysretkellään Rami kuuli jonkun kutsuvan häntä. ”Rami Rehti! Rami Rehti!” Kun Rami käännähti, näki hän oudon pikkumiehen, joka kantoi kovin raskasta tynnyriä olallaan. Pikkumies pyysi Ramia auttamaan häntä kantamisessa. Rami oli heti valmis auttamaan, vaikka hän vähän ihmetteli, kuka tämä pikkumies oli.

Pikkumies näytti Ramille tietä, ja peräkkäin he kulkivat ylös kapeaa polkua. Siinä heidän kiivetessään kuului ukkosenjyrinän kaltaista ääntä, joka sai Ramin hieman varuilleen. Pian he saapuivat tasanteelle, jossa Rami yllätyksekseen näki useita seuralaisensa kaltaisia pikkumiehiä. Pikkumiehet pelasivat jotakin pallopeliä, joka sai aikaan äänen, jota Rami oli erehtynyt luulemaan ukkosen ääneksi.

Kun pikkumiehet huomasivat Ramin, he lopettivat pelinsä ja kääntyivät tuijottamaan häntä. He tuijottivat häntä niin, että Ramia alkoi pelottaa, hänen polvensa löivät loukkua ja hän vapisi.

Share:

 

0 comments

    Please enter between 0 and 2000 characters.

     

    Corrections

    (no need to correct) Fairy tale for learning Imperfekti.

    Kahdenkymmenen vuoden uni.
    Hyvin kauan, kauan sitten eli pienessä kylässä mies nimeltä Rami Rehti. Hän oli oikein mukava mies, joka aina auttoi naapureitaan ja ystäviään ja kuunteli heidän ongelmiaan. Kaikki kylässä pitivät Rami Rehdistä, mutta etenkin kylän lapset olivat ihastuneita häneen, sillä hänellä oli aina aikaa leikkiä lasten kanssa. Rami lennätti lasten leijaa, vuoli heille kaarnaveneitä ja kertoi kummitusjuttuja ja muita satuja.

    Valitettavasti Ramin vaimo ei ollut yhtä mieltä kyläläisten kanssa. Hänen mielestään Rami oli laiska, ja siksi hän nalkutti Ramille aamusta iltaan tekemättömistä töistä. ”Aina sinä olet auttamassa muita ihmisiä”, vaimo valitti,”mutta et tee mitään oman tilamme hoitamiseksi. Tilamme saa sinun puolestasi rapistua ja perheesi kulkea rääsyissä, niinkö?” Näihin syytöksiin Rami yleensä jätti vastaamatta ja lähti metsästämään paetakseen vaimon nalkutusta.

    Eräänä päivänä metsästysretkellään Rami kuuli jonkun kutsuvan häntä. ”Rami Rehti! Rami Rehti!” Kun Rami käännähti, näki hän oudon pikkumiehen, joka kantoi kovin raskasta tynnyriä olallaan. Pikkumies pyysi Ramia auttamaan häntä kantamisessa. Rami oli heti valmis auttamaan, vaikka hän vähän ihmetteli, kuka tämä pikkumies oli.

    Pikkumies näytti Ramille tietä, ja peräkkäin he kulkivat ylös kapeaa polkua. Siinä heidän kiivetessään kuului ukkosenjyrinän kaltaista ääntä, joka sai Ramin hieman varuilleen. Pian he saapuivat tasanteelle, jossa Rami yllätyksekseen näki useita seuralaisensa kaltaisia pikkumiehiä. Pikkumiehet pelasivat jotakin pallopeliä, joka sai aikaan äänen, jota Rami oli erehtynyt luulemaan ukkosen ääneksi.

    Kun pikkumiehet huomasivat Ramin, he lopettivat pelinsä ja kääntyivät tuijottamaan häntä. He tuijottivat häntä niin, että Ramia alkoi pelottaa, hänen polvensa löivät loukkua ja hän vapisi.

     

    Silloin pikkumies, jonka tynnyriä Rami yhä kantoi, pyysi Ramia laskemaan tynnyrin maahan. Heti kaikki muut pikkumiehet kerääntyivät tynnyrin ympärille ja joivat siitä vuorotellen. Kun kaikki olivat juoneet, pikkumiehet jatkoivat peliään, ja Ramikin lakkasi välitellen pelkäämästä, kun kaikki eivät enää tuijottaneet häntä. Hän tuli jopa niin rohkeaksi, että päätti maistaa pikkumiesten juomaa. Rami täytti juomalla suuren pullon ja maistoi siitä sitten kulauksen.

    Juoman maku oli niin erikoinen, että mitä enemmän Rami sitä joi, sitä janoisemmaksi hän tuli. Hetken kuluttua pikkumiehet lopettivat pelinsä ja heidän johtajansa tuli Ramin luo, joka sillä hetkellä tunsi itsensä hyvin uniseksi.

    Rami näki yhä useampien pikkumiesten kerääntyvän ympärilleen, mutta sitten hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän vaipui syvään, syvään uneen.

    Kun Rami heräsi, oli kirkas aurinkoinen aamu. ”Oi!” huokasi Rami, ”en kai ole nukkunut täällä koko yötä.” Hän katseli ihmeissään ympärilleen nähdäkseen merkkejä pikkumiehistä, mutta ei huomannut mitään erikoista. Vielä oudompaa oli , että hänen ympärilleen oli yhdessä yössä kasvanut korkeita kasveja, ja että hänen vaatteensa näyttivät kovin vanhoita ja kuluneilta.

    Hitaasti Rami nousi jaloileen. Hänen selkäänsä kivisti ja hänen jalkansa tuntuivat kovin jäykiltä. Vain vaivalloisesti hän pystyi laskeutumaan alas vuoren rinnettä. Hänen ihmetyksekseen kaikki näytti niin oudolta: polut olivat kasvaneet lähes umpeen ja pieniä puroja virtasi alas rinnettä, vaikka Rami ei muistanut näillä main ennen puroja nähneensä.

    Kun Rami tuli kylään, hän näki paljon ihmisiä, mutta ei ketään, jonka hän olisi tuntenut. Se tuntui hänestä kummalliselta, sillä olihan hän hyvä ystävä monen kyläläisen kanssa. Nämä ihmiset olivat kaikki pukeutuneetkin niin oudosti ja kuiskailivat toisilleen, kun hän kulki ohitse. Jopa koiratkin haukkuivat luullen häntä muukalaiseksi.

    Kylä ei myöskään ollut enää entisensä. Tiet ja kadut olivat kaikki tuntemattomia ja rakennukset uusia. ”Voiko pieni kylä muuttua näin paljon yhdessä yössä”, Rami mietti. Kun hän lopulta löysi oman kotinsa, hän ei ollut uskoa silmiään! Kotitila näytti aivan siltä kuin siellä ei olisi asuttu aikoihin, niin rappiolla se oli.

    Surullisena Rami kuljeskeli ympäriinsä. Kun hän sitten yllättäen näki kuvansa kaupan ikkunassa, hän kauhistui! Hänellä oli pitkä parta ja muutenkin hän näytti vanhalta mieheltä. Ei ihme, että ihmiset tuijottivat häntä! Nyt Rami ymmärsi, että hänen oli täytynyt nukkua paljon kauemmin kuin vain yhden yön – varmasti satoja öitä. Ehkä kylässä ei enää ollut ainuttakaan ihmistä, joka muistaisi hänet.

    Sillä välin väkijoukko oli kerääntynyt Rami Rehdin ympärille. ”Olen Rami Rehti”, hän sanoi, ”muistaako kukaan minua?” Useimmat kyläläiset ajattelivat, että vanha mies oli höperö, mutta sitten eräs nuori nainen tarttui Ramia hihasta. ”Sinun täytyy olla minun isäni”, nainen sanoi, ”sillä äitini kertoi minulle aina tarinaa, kuinka sinä katosit vuorille.”

    Sitten tytär kertoi Ramille, mitä oli tapahtunut Ramin katoamisen jälkeen ja lupasi lopuksi, että Rami saisi asua hänen luonaan. Niin Ramista tuli osa perhettä ja tyytyväisenä hän piteli lapsenlapsiaan polvellaan ja kertoi näille tarinoita ihmeellisistä pikkumiehistä.

    Write a correction

    Please enter between 25 and 8000 characters.

     

    More notebook entries written in Finnish

    Show More